Mitä Hollannin matkasta jäi mieleen?

Tärkein syy sille, miksi halusin lähteä ulkomaille työharjoitteluun, oli toive paremman kielitaidon hankkimisesta. Suomessa englanninkieliset keskustelut olivat aina jääneet lyhyiksi, eikä työelämä tarjonnut uusia mahdollisuuksia kielitaidon kehittämiseen. Tunsin olevani ujo puhuja, ja jos en ollut jostakin sanasta aivan varma, jätin mieluummin ajatukseni sanomatta kuin otin riskin jumiin jäämisestä.

Hollannissa minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin selvitä sillä kielitaidolla, mikä minulla oli. Toisin kuin kuvittelin, kielitaitoni ei kehittynyt kovinkaan paljon viiden viikon aikana, mutta opin sen sijaan puhumaan keskinkertaista englantia virheistä välittämättä. Ulkomailla myös tajusin, etteivät muutkaan puhu virheetöntä englantia, mikä rentoutti minua puhujana. Lisäksi opin ymmärtämään erilaisia aksentteja, mikä ei ollut alkuun ollenkaan helppoa.

Toinen keskeinen tavoitteeni oli sanattoman viestinnän kehittäminen. Koska asiakkaani (muistisairaat vanhukset) eivät juurikaan osanneet englantia, aloin opiskella menetelmää, jota kutsutaan peilaamiseksi (mirroring). Siinä tarkoituksena on opettaa mallia näyttäen, mitä asiakkaan tulee tehdä. Lisäksi myös kasvojen ilmeitä, äänteitä ja muita asiakkaan käyttämiä kommunikointitapoja voidaan peilata, jotta tämä kokee tulleensa nähdyksi ja ymmärretyksi. Peilaamisen oppimisesta ja sanattoman läsnäolon vahvistamisesta onkin ollut minulle paljon hyötyä myös uudessa kesätyöpaikassani, jossa työskentelen enimmäkseen puhekyvyttömien kehitysvammaisten kanssa.

Päällimmäisenä harjoittelusta jäi kuitenkin mieleen kiireettömyys, yhteisöllisyys ja vapaaehtoisten aktiivisuus. Toivoisin, että meillä Suomessakin olisi pienemmät palvelutalot, paljon jaettuja tiloja ja runsaasti aikaa yhdessä olemiseen. Tähän mennessä olen nähnyt Suomessa vain sellaisia palvelutaloja, joissa hoitajien aika on mennyt lähinnä hoitotoimenpiteiden tekemiseen. Joissakin paikoissa on ollut erikseen oma vapaa-ajanohjaaja, jonka tehtävänä on ollut tarjota asiakkaille päivittäisiä aktiviteetteja, mutta siitä huolimatta iso osa asiakkaista on viettänyt suurimman osan ajastaan yksinään omassa huoneessaan/asunnossaan. Joko täällä ei ole totuttu samanlaiseen yhteisöllisyyteen kuin Hollannissa, tai sitten liian suuret yksiköt estävät kodinomaisen tunnelman ja toisiin asukkaisiin tutustumisen.

Vaihdossa hienointa oli ehdottomasti se, miten hyvin pääsin heti mukaan porukkaan, ja miten jopa raksamiehet kadulla pysäyttivät minut kysyäkseen, mistä olen kotoisin. Työkavereiden lisäksi myös asiakkaiden läheiset ja vapaaehtoistyöntekijät tulivat kaikki oma-aloitteisesti juttelemaan ja toivottamaan minut tervetulleeksi. Vaikka olin kaukana kotoa ja yksin ulkomailla ensimmäistä kertaa, en tuntenut kertaakaan oloani yksinäiseksi.